Olen juuri lukemassa kirjaa Salaisuus -the Secret.

Se on mahtava. Lukiessani tajusin, että mulla on aivan mahtava kokemus juuri tästä! En silloin tiennyt kirjasta, tai koko asiasta mitään, mutta käytin sitä, ja kerron siitä nyt.

Asuin siis lapissa, todella vaikeassa tilanteessa. Olin aiemmin eronnut miehestäni, kerroin ed.postauksessa hiukan siitä. Se oli kamalaa, olin todella kamalassa kunnossa henkisesti, lasten kanssa vieraassa paikassa, kavereita toki oli, mutta omien sisarusten ja läheisten läsnäolo puuttui, ja ikävä oli siinä tilanteessa ihan fyysistä. Näin poispääsyn toivottomana, mies ei suostunut siihen, että vien lapset kaupunkiin, ja hän ei suostunut muuttamaan. Itkin,ihan joka päivä. Haaveilin uudesta elämästä, muutosta,kaupungista, mutta en mitenkään uskonut sen tapahtuvan.

Aikaa kului, toivottomuus kasvoi. Läheiset kaukan hermostuivat yksitellen, kun minusta ei kuulunut muuta kuin itkuisia iltaisia epätoivo-puheluita.

Tätä jatkui 2 vuotta. Sitten 2009 talvella, tajusin, että nyt on tehtävä joku radikaali muutos eteenpäin, kävi miten kävi.

Aloitin kevyesti sillä, että irtisanoin asuntoni. Tiesin, että Kaupungissa ei ole asuntoa, ei töitä, en tiedä mitä lasten isän kanssa teen......Mutta siis, tein sen. Aloitin siitä.

Kun olin sen tehnyt, soitin lasten isälle, että tuleppa käymään. Selitin,mitä olin tehnyt, kerroin, että mielenterveyteni on vaarassa, jos jään, ja sitten onkin jo lastensuojelu ovella, hänen taustansa huomioonottaen. Siinä sitten juteltiin, ja väläytimme ennen ihan poissuljettua vaihtoehtoa, että Poika jäisi lappiin, ja tyttö tulisi kaupunkiin. Ensin mahdoton ajatus, mutta kun sitä makusteltiin, tulikin ihan positiivisia puolia ajatuksesta ilmi. Poika on jo koulussa, ja kuten kertonut olen, varsin haastava lapsi on kyseessä. Pojalla ja isällä on aina ollut aivan mahtava yhteys, selkeästi Lapinmiehiä molemmat. Koulunvaihto, ja varsinkin Kaupunkiin, tuntui huonolta. Kaupunki on aina ahdistanut Poikaa, hälinä ja meteli. Poika tarvitsee luontoa, moottorikelkkoja ja rauhaa. Kuten isäkin.

Siinä sitten joitain päiviä keskusteltiin asiasta, ja tuumattiin että kokeillaan! Lennot on halpoja, ja lapset on jo tottuneita lentäjiä, voivat kulkea yksinkin edestakaisin.

Sitten aloin kuvitella. Kuuntelin Reino Nordinia, ja näin itseni Punavuoressa, tunsin Kaupungin keväisen tuulen, haistoin kahviloiden tuoksun, näin Tytön ja minut Tehtaanpuistossa keinumassa ja Koffin puistossa picnicillä. Se kaikki oli niin elävää, että meinasin hajota siihen onneen! Olin siellä jo! Se oli ihan selvää, että olin. Kaiken huippu oli, että näin itseni myös siellä Punavuoressa iltaviinillä jossain ihanassa kuppilassa, ja juttelemassa Reino Nordinin kanssa, johon olin PÄÄTTÄNYT tutustua. :D En enää epäillyt yhtään! Edelleen siis asuntoa ei ollut, eikä työtä. Mutta olin jo siellä, onnellisena, niin pitkästä aikaa!

Tästä visioinnista ja päätöksestä meni tasan 2 päivää, kun isoveljeni soitti, että "haluatko muuttaa mun punavuoren asuntoon, muutan pois?"Öööö, joo.... Se oli siis siinä. No, työ vielä. En löytänyt mistään mitään, mutta olin kuitenkin varma siitä, että olen töissä jossain ihanassa trendikkäässä kahvilassa ihanien ihmisten kanssa.

Järjestin muuttoa, joka lähestyi, eihän mulla ollut vielä edes muuttoautoa! Olin tavannut baarissa kundin, jonka kanssa olin jutellut, en edes muistanut... Hän tiesi muutostani, ja että olen kovasti menossa, ilman tietoa juuri mistään.... Tämä kundi soitti mulle viikko ennen muuttoa, ja sanoi, että hänellä on pakettiauto ja peräkärry, lähettäskö viemään sun kamoja Helsinkiin. No, okei..... Ja painotti, että ei ole vastapalveluksia vailla, bensarahaa vain. Tää kundi ajoi peräkärryn oven eteen, että saan roudattua kamat suoraan siihen, ja lähtöpäivänä vain sitten tuli meidät hakemaan.

Sinä lähtöpäivänä sainkin sitten seuraavan puhelun. Vanha tuttu soitti, sellainen valomies, että hänen työpaikallaan Kultturitehtaalla, on tarvetta kahvilatyöntekijälle, haluisitko tulla haastatteluun ylihuomenna? Se paikka on siis juuri se, jossa olin vuosia aiemmin käynyt kahvilla, ja todennut, että jos Helsingissä asuisin, hakisin tänne töihin, aivan mahtava meininki, teatteria, musiikkia, taidetta ja kahvila-baari. Kaikki mitä rakastan.

Saatiin muuttokuorma Punavuoreen, ja lähdin siis aamulla haastatteluun. Työt alkoi seuraavana päivänä.

Juhlistin tätä kaikkea todella vaikuttuneena ja ylionnellisessa huumassa Bar Hiutaleessa Punavuoressa ekana viikonloppuna. Astuin ovesta sisään, ja totesin, että Reino Nordin soittaa täällä tänään levyjä. Just. Menin ulos tupakalle, ja Reinohan tuli juttelemaan. Oikeasti. Niitänäitä, muuten vain. Sain todeta että, on sillä ihana ääni, ja ihan söde, mut aika narsisti, ei sopis mulle :D

Mun mielestä tää oli kokonaisuutena niin huikeeta hommaa, miten nää asiat ja tapahtumat vaan tapahtui, kun uskoin siihen että tää menee näin.

Nyt, kun luen tota kirjaa, niin tajua, että aivan, näin ne asiat vaan tapahtuu ja piste!

Huh, lukekaa, ja uskokaa, ennenkuin näette :)

No niin, aloitin.

Tää on varmaan ihan hyvä idea, niin ei läheisten hartiat lysähdä kaikesta mun lataamasta matskusta.

 

Suurin lasti, jota ympäristööni ripotellen oksentelen, on 2 viikkoa sitten saatu "etä-pojan" kehitysvamma-diagnoosi.

Ihan hirveä ja ällöttävä sana. Ja silti se pyörii päässä jatkuvasti, vaikka mitä muuta yrittäisi ajatella.

Etä-poika siis tarkoittaa nopeasti referoituna tässä nyt siis sitä, että miljoonan vaikean ja vaarallisen mutkan kautta muutin toiselta puolen Suomea vain toinen lapsi kainalossa, toinen,silloin 9-vuotias poika jäi isänsä luo asumaan, ja lomailee minun luonani about joka toinen kuukausi.Tästä varmasti lisää tuonnempana.

Pojan ongelmia on tutkittu 5-vuotisneuvolasta asti, kun jäi seuloihin. Silloin ärsytti, "mikä v****u siinä on, että tehdään kauhea numero jos toista ei kiinnosta piirtää ihmishahmoa muuten kuin pääjalkaisena??" Nyt onkin jo toiset ajatukset....

No, 5 vuoden tutkiminen, ja osin tuntuu kyllä, että hutkiminenkin, on nyt saanut meille jotain konkreettista vihdoin pyöriteltäväksi.Hyvä niin. Kuitenkin.

Jospa alankin nyt oksentamaan koko tarinaa.

Poika syntyi vuonna 2000, Rovaniemen sairaalassa, 160km silloisesta kodistamme. Se oli tosi jännittävää, siis toki ylipäätään synnyttää lapsi, mutta siis se välimatka! Soitinkin ambulanssin aikalailla ekoista kunnon supistuksista, kuten oli neuvottu. Jouduttiin sitten tietysti odottelemaan vuorokausi sairaalassa ennenkuin saatiin lapsi maailmaan. Synnytyksen loppuvaiheessa, ponnistusvaiheessa, alkoi kauhea hälinä, kun sydänäänet heikkeni aina supistuksen tullessa, eli napanuora oli kaulan ympärillä ja kiristyi aina kun kohtu supistui. No, koitettiin siinä sitten olla tehokkaita ja nopeita. Oli se pieni sininen tullessaan, mutta siitä ei sitten sen enempää keskusteltu. Annettiin ymmärtää että lapsi on poika ja hyvissä voimissa. Hyvä niin, mutta kyllä se meitä vanhempia mietitytti. Monesti sen jälkeenkin, vaikka mitään vikaa ei Pojassa ilmennyt ensi vuosina.

Muutettiin "etelään" sitten Pojan ollessa 1,5-vuotias. Kaikki sujui auvoisasti ja ihanasti. Sitten Poika jotenkin muuttui. Kun hän täytti 3, tuli erikoisia ongelmia. Poika mm. söi hiekkaa. Siis ei mitenkään niinkuin kaikki lapset, maistellut, vaan oikeasti, söi. Puistotädit olivat aina ihan hermona, kun Poika oli syönyt lapiolla, ahnehtien sitä hiekkaa, eikä suostunut lopettamaan. Siis se oli niin rasittavaa, kun vessanpöntön pohja oli täynnä hiekkaa Pojan kakkaamisen jälkeen. Käytiin lääkärilläkin, mutta lääkäri sanoi ettei ole hätää, ja kyllä se loppuu. Me jo pelättiin, että hiekka repii sisuskaluja.Kerran olin niin kyllästynyt hiekansyömiseen, että kun laitoin meille ruoan pöytään, hain pihalta lautasellisen hiekkaa Pojalle, ja sanoin, että siinä on sinun ateriasi, ole hyvä, herkkuasi! Olihan se aika yliampuvaa, mutta hei, oli huoli ja väsymys.!

No, se ei pian enää rajoittunut hiekkaan, vaan Poika söi kaikkea. Lunta, mutaa, kyniä, ja kun pituutta ja keinoja tuli lisää, niin kaapeista kaiken mitä käsiinsä sai. Sellaista pakonomaista syömistä.

No, sitten aloin odottaa toista lastamme.

Odotusaika sujui ihan jees, Poika jatkoi pikku omituisuuksiaan, joitain tuli lisääkin. Sitten hän meni Steiner-päiväkotiin. Se oli ihana paikka, haluaisin lisätä :) Sieltä alkoi kuitenkin aika pian tulla viestiä, että kaikki ei ole niinkuin pitäisi. Poika ei oikein osaa olla muiden kanssa nätisti, koko ajan tulee kiivastumista ja väkivaltaista käytöstä. Kotona taas alkoi tulla raivareita. Poika saattoi raivostua jostain, ja lukkiutua esim vessaan. Vessassa sitten hajoitti aina jotain, kerran sai sytytettyä suihkuverhon tuleen. Tuli muutenkin kiinnosti sairaalloisesti, aina jos yritti kynttilää laittaa palamaan, niin Pojalla syttyi katse. Sellainen Beavis&Butthead-tyyppinen "burn,burn,burn!" Tarkkana sai olla. Sähköiskujakin ehti saada 3 lyhyen ajan sisällä.

Sitten tuli 5v-neuvola. Siellä Poika jäikin oikeastaan kaikkiin seuloihin. Se pääjalkainen nyt esim. ja motoriikka, karkea ja hieno. Ja oikeastaan siis tosiaan kaikki.Lisäksi vielä tosi voimakas ajoittainen käsien tärinä.

Sitten tuli perheneuvola, moniammatillinen ryhmä, jossa puitiin kaikkea, ja aloitettiin tutkimukset. Tässä kohtaa muutimme taas Lappiin. Tutkimukset jatkuivat, menimme heti Lapissa magneettikuviin, jotka oli ihan puhtaat, lukuunottamatta ihan pientä määrittelemätöntä muutosta, johon ei puututtu.

Seuraavana oli vuorossa lastenneurologian osastojakso. Suunnitelma oli siis 2 viikkoa, mutta 3 päivän jälkeen Poika tuli kipeäksi. Siinä sitten kuumeinen, herkkä poika makas sängyllä, jonka ääreen asteli Lastenneurologian ylilääkäri, maailman vittumaisin ämmä, jos multa kysytään, ja Pojan kuullen sanoi, että:" täähän nyt sitten meni piloille koko jakso, eihän täällä nyt kipeänä voi olla! voivoi, nyt on piloilla koko kallis jakso." Poika sai tästä vuosien traumat, ihan oikeasti. Se näki painajaisia koko paikasta, näkee edelleen! Lisämausteen muuten vielä se, että Poika on äärimmäisen toimenpidekammoinen. Magneettikuviin mentäessä, kun piti kanyyli laittaa, niin 4 hoitajaa +minä pideltiin huutavaa Poikaa samalla kun 1 laittoi kanyyliä paikoilleen. Huh.

No, silloin tein välipäätöksen, että seuraavaksi syksyksi uumoiltu uusi yritys ei tule tapahtumaan. Poika oli niin kauhuissaan koko ajatuksesta, etten nähnyt sen tekevän mitään hyvää.

Sitten mentiin pari vuotta henkilökohtaisen avustajan kanssa koulussa, ja kerran kuussa toimintaterapeutin kyläillessä.

Koulu siis alkoi, ja oppimisvaikeudet iski päälle heti. Lukemaan kyllä oppi ekan syksyllä, ja kirjoittamaankin jotenkin, mutta käsien vapina vaikeutti sitä aikalailla. Sosiaalinen puoli koulussa alkoikin heti mennä huonolle raiteelle. Kaveri ei vaan tule toimeen muiden kanssa. Siis haluaa seuraa ja kavereita koko ajan, ei yksin keksi mitään tekemistä, muuta kuin pelata. Mutta kun on kavereiden kanssa, niin jotenkin kaikki vaan menee pieleen.

Ja raivarit jatkuu. Lisämausteena, että kun raivoaa, niin materian tuhoamisen lisäksi satuttaa itseään.Repii hiuksia päästään tai hakkaa vatsaan nyrkeillä :(

Impulssikontrollin puute on aiheuttanut minulle paaaaljon harmaita hiuksia joita epätoivoisesti värjäilen piiloon ;)

Niinku vaikka tämä: Poika oli tokalla luokalla, ja asuimme rivitalossa(minä ja lapset, isän kanssa erottiin, todella dramaattinen ja vaiherikas ero, siitä ehkä lisää joskus)ja Poika oli pihalla. Hetken päästä tuli kotiin, kasvoilla se ilme, kun hänellä on aina kun on tehnyt jotain tyhmää, eikä oikein haluais olla kertomatta, muttei uskalla suoraan sanoa. No, kysyin, mitä on sattunut, ja hän heti siihen, että, "no, mene ulos katsomaan, jos haluat tietää" Minähän menin. Ensimmäinen mitä näin, oli naapurin (taksikuski) mersu, täynnä valkoisia maaliviiruja. JUMALAUTA EI OLE TOTTA MILLÄ MÄ TÄN MAKSAN MULLA EI OO VAKUUTUSTA!!!!! No, mietimieti, äkkiä!!!! Kokeillaan ja rukoillaan, että se on vesiliukoista!!! Astianpesuainetta ja vettä ja liinat käteen, ja pesemään. Huh, oli se. Naapuri tuli toisella autolla kotiin, ja kysyi että mitä sä oikein teet? peset mun autoa??? Öööö, joo.... Katoppa ku.... No, se näki ja tajus tilanteen heti, ja onneks vähän naurahtikin. Tokas että kyllä sulla ika ongelmalapsi on käsissäs. Niin. Sitä sain kyllä kuulla, ja paljon. Joka päivä joku vanhempi soitti tai tuli käymään, kun Poika oli kiusannut. Kyllä se kuulkaa ahdisti.

Ja kun ahdisti muutenkin, oli se ero, isästä, joka oli alkanut yhtäkkiä sekoilemaan, juomaan ja rähinöimään ja urpoilemaan. Ja vähän jotain huumeitakin mahtu siihen kuvioon. Se sairastui kaksisuuntaiseen mielenhäiriöön, ja todella sekoili maanisena. Tilaili mun kotiin valtavia nyrkkeilysäkkejä ja perusti firmoja ja ja ja .... Passitettiin appiukon kanssa se hoitoon. Hoidossa se sitten ihan luvalla ja käskystä alotti sellaset lääkitykset että vaan möllötti. Ei sekään kovin hyvä ollut. Sitten se kyllästyi ja söi niitä kymmenkertaisia annoksia että tuntis jotain.... Ja sekoili lisää. No, se oli sitten se viimenen ero niilläpaikkeilla, ja siitä se sai ponttasekoiluun hetkeks, mutta sitten pysäytti ihan itse sen kierteen, ja lähti toiselle paikkakunnalle puhdistamaan kehonsa paskasta, ja palas hyvinvoivana ja tietoisena. Huh.

Sitten tuli se hetki, että mulla alkoi jaksaminen ja terveys ja kaikki heiketä. Kävin terapiassa joitain kertoja, se olikin jees, ja siellä sain vahvistusta sille, että "mun on pakko päästä pois" (tehosekoitin) mutta toteutus oli todella vaikean ja raskaan työn takana. Mun perhe on Helsingissä, Lapissa vain miehen sukua.

Prosessi alkoi.